Himmun huone on päättänyt laittaa hynttyynsä yhteen Huoneen nurkka -blogin kanssa ja löytyy tätä nykyä täältä: http://himmunhuone.blogspot.com/

Tervetuloa vierailulle!

Totta kai siinä kävi niin, että ystävänpäiväkortit jäivät postittamatta.

Kuubaan minut vei tällä kertaa salsa.

Matkan ohjelmaan kuului kuuden päivän tanssikurssi, jolla tanssittiin pääasiassa salsaa, mutta hieman hötkyiltiin muun muassa chachan, rumban ja reggaetoninkin tahdissa.

Kurssia oli päivässä kolmisen tuntia ja lähes joka ilta lähdimme vielä jonnekin tanssahtelemaan. Pari yksityistuntiakin tuli otettua, ja niillä ratkottua itselle tyypillisiä virheitä.

Olipas kertakaikkisen mukavaa päästä tanssimaan. Kurssilla oli parin pääopettajan lisäksi paikallista porukkaa niin, että tanssimme koko ajan kuubalaisten kanssa. Opettajamme ja parimme olivat ihastuttavia: naiset viehkeitä, miehet salsakukkoja ja tosi eteviä tanssijoita (lähes) kaikki. Mikäs siinä oli tanssiessa, kun suurin osa miehistä oli aivan loistavia viejiä. Iloa, iloa! Vaikka ei homma pelkkää riemua ollut, sen verran haastavia kuvioita kurssilla käytiin läpi, että omat taidot ja aivokapasiteetti olivat väliin aika kovilla. Mutta hyvä niin, haasteita pitää olla!

Aika lailla tönkkösuolatuksi muikuksihan sitä itsenä tunsi koko ikänsä tanssineiden sulokkaiden kuubattarien rinnalla. Mutta ehkä siihen omaan askeleeseenkin alkoi tulla jo pehmeyttä ja kylkiin liikettä.

Täällä kotimaassa salsaharrastuksen ylläpitäminen on haasteellista. Asuinpaikkakunnallani sitä ei pääse tanssimaan oikeastaan lainkaan. Onneksi on sentään työväenopiston bailatino, perjantai-iltojeni riemu!  Parisalsatunneille voisi lähteä johonkin isompaan kaupunkiin, mutta se on käytännössä aika turhauttavaa. Matkaa kertyy vähintään tunti suuntaansa. Perillä pääsee ilman omaa paria tanssimaan vain noin puolet tunnin kestosta, miehiä kun on pääsääntöisesti mukana niin vähän, että naiset tanssivat joka toisen vaihdon ilman paria.  

Lattareita kuitenkin haluan tanssia ja siinä hommassa kehittyä, joten jotain olisi keksittävä. Ainakin yksi viikonloppukurssi on jo kalenteriin tälle keväälle merkittynä, jee jee. Ja hei! Kaikki lattareista kiinnostuneet, paria vailla olevat miehet: saa ilmoittautua!  

Vietin vuoden pari ensimmäistä viikkoa Kuubassa. Matka oli totaalisen rentouttava, en edes muista milloin viimeksi olen saanut itseni niin täydellisen irti työasioista ja arjen pyörteistä.

Kuuba kuuluu niihin matkakohteisiin, jotka ovat varastaneet itselleen pienen sopen sisältäni, ryömineet ihoni alle lupaa kysymättä. Miellyttäviä, ilahduttavia ja palaamisen arvoisia paikkoja maailmassa olisi vaikka kuinka, mutta tuossa Karibianmeren saaressa on jotain, jonka tunnen omakseni.

On hirvittävän vaikeaa määritellä mitä se jotain on.  Ehkä se on se lämpimän kostea ilmasto, joka saa lihakseni rentoutumaan ja hiukseni kummallisille kiharoille. Vai olisiko syy taivaalla köllöttävän auringon ja säteilevien ihmisten?

Tai kenties juju on siinä, että Kuuba on maa täynnä ristiriitoja. Se näyttäytyy ensin yhtenä, mutta onkin toista ja palaa taas pian ensivaikutelmaansa.

Pidän siitä miltä pääkaupunki Havanna näyttää. Se on rähjäinen, likainen ja huonokuntoinen kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan hienompia rakennuksia. Rapistuneet pastellinsävyiset maalikerrokset, ruosteiset takorautakaiteet ja vinksallaan olevat muurit graffiteineen ovat visuaalisesti minun silmiini kauniita elementtejä. Ja kun kaiken tämän keskellä pörräävät 1950-luvulta peräisin olevat autot ja kadut kuhisevat elämää, olen myyty.

Rähjäromantiikassa on myös kääntöpuolensa. Yhdestä kerrostalosta puuttuu naapuritontin puoleinen ulkoseinä. Toisen rakennuksen katolle on tehty lisähuoneita aaltopellistä.  Voi vain aavistella, että vaikkapa toimiva kunnallistekniikka ei välttämättä kuulu jokaisen havannalaisen arkeen.  Vanhat autot levittävät ympärilleen aikamoista katkua. Ja ihmisjoukossa on aina joku, joka toivoo pääsevänsä osalliseksi turistipesoistasi.

Maassa mennään rennolla mañana-meiningillä. Asenteessa olisi jotain opittavaa meille pipoin liian kireälle vetäneille suomalaisille. Asiat kyllä järjestyvät, tavalla tai toisella, eivät useinkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta hoituvat kyllä. Aikataulut joustavat - jopa ärsyttävyyteen saakka. Rentouden kolikon toiselta puolelta löytyy jäykkä, suomalaisen silmiin neuvostoliittomeininkiä muistuttava järjestelmä, alati muuttuvia käytäntöjä ja työtään motivaatiotta tekeviä ihmisiä. Jokainen päivä tuo uudet tuulensa: eilen taksista loppui bensa kesken matkan, tänään puhelinoperaattori ei toimi, huomenna ravintolasta ei saa kanaa…

Minun Kuubani kummastuttaa, hämmentää ja ihmetyttää. Ja samalla se soi ja tanssii. Ja miten se soikaan ja tanssiikaan! Sen muusikot hämmästyttävät taituruudellaan, sen rytmit sieppaavat sielun. Se tanssittaa hymyn huulille ja hien iholle. Se elää ja hengittää musiikin ja liikkeen kautta.

Ihmekös tuo, että toivon palaavani maahan vielä uudelleen.

Ajatus heittelee. Todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat. Arjessa ei ole enää järkeä, järjettömyyksissä kyllä.

Miltä tuntuu, kun oma mieli repeilee? Miten olla, kun oma ja muiden todellisuus eivät enää kohtaakaan? Miten elää ihmisen kanssa, joka ei ole enää sama ja tuttu? Voiko oman järkensä säilyttää muistisairaan rinnalla?

Kansallisteatterin Pirunpuntari kiertelee näiden kysymysten äärellä. Pirunpuntari on kertomus avioparista, jonka keskinäinen suhde muistisairauden myötä muuttuu miehestä ja vaimosta potilaaksi ja omaishoitajaksi. Esitykset Omapohjassa ovat jo päättyneet, mutta keväällä Pirunpuntari lähtee kiertueelle teatterin seinien ulkopuolelle.

Pirkko Jaakolan teksti on kiehtovaa, sen rytmi tempaa katsojan penkissään etunojaan, höristämään korviaan, imemään joka sanan itseensä. Jaakolan tapa leikitellä tekstillä ja pyöritellä sana-assosiaatioita on enemmän kuin kotonaan muistisairauden kuvailussa.

Juha Variksen ja Katja Joutsijoen näyttelijätyö ansaitsee kiitoksen. Varsinkin Varis tulkitsee hämmentynyttä ja sairautensa kanssa kamppailevaa miestä koskettavasti.

Kuva: Suomen kansallisteatteri

Saan viestin: "Joudutaan muuttamaan maanantain aika. Käykö ke 15 pv klo 8?"

Vastaan: "Ke ei sovi, käykö to 16.12.?"

Saan viestin: "Juu 20 pv sopii hyvin"

Tämä selvä. Ööö?

Joskus, kun ei saa vastausta kysymykseensä, alkaa huutaa. Kiljuu kysymyksensä ilmoille uudelleen. Huutaa, raivoaa, polkee tannerta, iskee nyrkin seinään.

Ja jossain sen huutamisen keskellä huomaa, että vastauksella ei oikeastaan ole väliä. Että tärkeintä olisi tietää tulleensa kuulluksi.

Eilisen aamupuolen touhusin töissä koululaisten kanssa. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa kissakassien askartelua. Leikeltiin huovasta korvia ja kissanviiksiä ja käytettiin kuumaliimaa. Kuumaliimapyssyjen kanssa sohiminen oli välillä aikamoista - noh - sohimista ja aika monta kertaa sainkin muistutella liiman kuumuudesta. "Varokaa sormianne sen liiman kanssa", "Olkaa hei varovaisia". Itsestäänselvyyksien papukaijamainen toistelu, "Muistakaa, että kuumaliima on sitten kuumaa!", ei ehkä tuntunut kovin antoisalta, mutta ainakin pahemmilta palovammoilta vältyttiin.

Iltapäivän kuluessa pääsin toisenlaisiin askarteluhommiin, kun väänsin muutaman postiin menevän paketin. Homma meni sellaiseksi säheltämiseksi että hoh hoijaa. Yrittäessäni teipata pakettia kiinni, teippasinkin pakettikortin kiinni teippirullaan. Seuraavaksi teippaannuin kiinni pöydällä olleeseen mappiin. Lopulta katkaisin teipinpalan hampaillani, jolloin teippi repäisi huulestani ihoa pois. Aivan uskomatonta, nyt on sitten huulessa rupi.

Ei näy Strömsössä koskaan rupihuulia, ei. Olisi varmaan pitänyt olla jonkun siinä mun vieressä jankuttamassa, että "muista, että teippi on tarttuva materiaali!"

Kuva on lainattu täältä

Ihania ovat ne hetket, jolloin näkee kipeästi elämänsä epätäydellisyyden ja oman vajaavuutensa - ja on silti onnellinen.

Illuusioita -blogista ojennettiin minulle jokin aika sitten palkinto. Kiitos! Mieltä moinen lämmittää kovasti. Enemmän, kuin kehtaan myöntääkään.

Niin kuin tapana on, tähänkin blogipalkintoon liittyy haaste. Tällä kertaa haastetta hallitsee luku seitsemän. Tehtävänä on paljastaa tai tunnustaa itsestään seitsemän asiaa, ja sen jälkeen ojentaa palkinto seitsemälle blogille.

Koska koen joka kirjoituksessani paljastavani jotain itsestäni, enemmän tai vähemmän verhotusti, otin oikeudekseni muokata haastetta mieleisekseni. Syntyi listoja (ja aimo annos linkkejä). Seitsemän kertaa seitsemän, olkaa hyvä:

1. Seitsemän viimeksi näkemääni teatterikappaletta. Elokuu (Tampereen Työväen Teatteri), Luolanainen (Tampereen Komediateatteri), Tero-possu (Teatteri Kurki), Ulvova mylläri (Krekilän myllyn kesäteatteri), Aladdin ja taikalamppu (Turun kesäteatteri), Sotaturistit (TEHDAS teatteri), Ronja ryövärintytär (Turun Kaupunginteatteri)

2. Seitsemän päällimmäistä levyä pöydällä olevasta cd-pinosta.  Carole King: Writer and Rhymys & Reasons, One Mint Tulip: Piltola, Pauli Hanhiniemi & Hehkumo: Aukkoja tarinassa, Norah Jones: Feels like home, Klassinen kokoelma 1 (kaverilta saatu mixtape-henkinen cd), Vocal Line: Vocal Stories, Gloria Estefan: Abriendo Puertas

3. Seitsemän lukemista odottavaa tai kesken olevaa kirjaa. Esa Kero ja Juhani Seppovaara: Matkakoti, Kuka murhasi Kyttyräselän?, Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär (menossa vähintään viides lukukerta), Amy Tan: Rouva Chenin henki, Daniel Levitin: This Is Your Brain On Music, Candace Bushnell: Sex and the city (kesken on ja kesken todennäköisesti jääkin), Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

4. Seitsemän maata, joihin haluaisin matkustaa. Tansania, Peru, Ruanda, Islanti, Tanskan Fär-saaret, Romania, Portugali

5. Seitsemän mukavaa viikonpäivää. Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai (aika kuivaa huumoria, myönnetään)

6. Seitsemän viimeisintä vaateostosta. Mustat polvisukat, ruutupaita, kahdet mustat urheilusukat, kivat saapikkaat, syksyisä mekko, aikuisen naisen nilkkurit, luumuisa kaulahuivi

7. Seitsemän ilahduttavaa blogia, joille ojennan tämän palkinnon eteenpäin. Hupsistarallaa, Sekavia selityksiä, Musta hevonen, Neidin Elämää, Toinen kerta toden sanoo,  Minä Werther ja rakkaat naiset, Joskus haaveilen