Tämä lumen määrä tuo mieleen lapsuuden talvet.

Tämä talvi on ollut kauniimpi kuin moni miesmuistiin.

Ja kiitos tämän lumisen talven kohtasin lauantaina riemastuttavan näyn. Pikkukaupunkimme keskusta-alueella vastaan sivakoi täti-ihminen sukset suhisten autokaistaa myöten.

Aivan mahtavaa! 

Eräs ystäväni on juuri aloittanut blogin pidon. Tänään hän tuskaili, kuinka se alku onkin aina niin hankalaa. Ja että kirjoittaminen ylipäätään on vaikeaa, vaikeaa.

En voinut muuta, kuin olla samaa mieltä. Kun kirjoittaminen sujuu, se on ihanaa. Se on ajatusten virtaa ja sanoilla leikkimistä ja sormien tanssia näppäimistöllä. Se voi olla puhdistavaa ja uusia maailmoja avaavaa, terapeuttista ja parantavaa. Se voi olla hymyilyttävää ja nauruhermoja kutkuttavaa.

Yleensä ei. Yleensä kirjoittaminen on aika työlästä, esteiden yli kiipeämistä. Ja ne esteet ovat inhottavia, koska ne on ihan itse rakentanut. Niiden rakennuspalikoina toimivat muun muassa itsekriittisyys, varovaisuus, arkuus: jos joku loukkaantuu, pitäisi sanoa hauskemmin, ketä tämä nyt kiinnostaisi, taas tämä sama aihe...

Mutta joskus on niinkin, että on vaikeaa olla kirjoittamatta. Päässä muodostuu korulauseita, valmiita kappaleita, krumeluureja otsikoita. Haluaisi huutaa, laulaa, hyristä maailmalle sen mitä sisällään kantaa. Vaan ei kirjoita kuitenkaan. Ei, koska se kaikki on niin yksityistä tai kahdenkeskistä. Tai liian julkista.

Jos en kirjoittaisi tätä blogia "keskimmäisellä nimelläni"  vaan aidosti anonyyminä, jos en tietäisi lukijoiksi ystäviä, tuttavia ja kylänmiehiä, olisi kirjoitusjälki varmasti toisenlainen. Aiheet olisivat varmasti kärkevämpiä ja toisaalta syvemmin sieluani riipiviä. Mutta en halua toimia niin. Jos en voi tai halua jotain sanoa omana itsenäni ihmisten edessä, niin olen siitä sitten kirjoittamatta.

Joka tapuksessa Karppa, tervetuloa blogikirjoittamisen ihmeelliseen, ihanan vaikeaan maailmaan!

Suomalainen mies ei puhu, ei pussaa. Ei pukahda edes tiukan paikan tullen, eikä varsinkaan puhu tunteistaan.

Olen aina ollut eri mieltä näiden laajalti toisteltujen kansanviisauksien kanssa. Katsantokantani sai taas vahvistusta jouluaaton aattona, kun istuin mökillä kuuntelemassa Radio Suomesta Linnunlaulujen toivekonserttia. Kyllä suomalainen mies puhuu. Paljon ja asiaa, mikäli aihe on miehelle rakas. Ja paljastaa siinä samalla siivuja sielustaan, pukee tunteensa tiedon ja tarinoiden muotoon.

Niin kuin mies, joka soitti radio-ohjelmaan ja halusi kuulla korpin laulua. Miehellä olisi ollut kertoa kaikenlaisia juttuja vaikkapa variksista, mutta oli päätynyt kuitenkin toivomaan korpin ääntä. Korppiin kun liittyi mukava muisto vuosien takaa, jolloin mies oli ollut pikkupoikansa kanssa jäällä hiihtämässä. Lähellä oli liikuskellut korppeja, jotka olivat äännelleet niin metkasti, että miestä poikineen oli alkanut oikein ääneen naurattaa. Korppitoiveen myötä mies sai elää lämpimän muistonsa uudelleen.

Herkimmin puhui jänkäkurppaa toivonut mies. Mies kertoi, että jos ei jänkäkurppaa pääse keväällä kuulemaan, niin tuntuu, ettei kesä alkaisikaan. Hän kuvaili, miltä tuntuu, kun seisoo suolla ja jänkäkurppa ääntelee. Sellaista avaruuden tuntua ei ole muualla. Rakkaan linnunlaulun myötä mies tuli kuvailleeksi koko sielunsa maiseman.

Kyllä suomalainen mies puhuu, tunteistaankin. Mutta huomaammeko milloin? Osaammeko kuunnella?

Jänkäkurpan kuva on lainattu täältä.

Rouva on tekemässä vaatetta naapurin tytölle. Olisi kaikeinlaista joulunaluspuuhaa, mutta rouva on luvannut vaatteen tehdä, kun sellaista on naapurista oikein pyydetty. Pitäisi ennen joulua saada vaate käyttöön. Alkaisi olla valmista, mutta täytyisi muutama mitta tarkistaa. Rouva soittaa naapuriin, tulisiko tyttö sovitukseen. Naapurista vastataan, että ei nyt jakseta tulla, ei nyt huvita.

Olisiko voinut vastata, että joko se vaate on niin pitkällä, mukavaa, tullaan toki, kiitos?

Täti ajelee kyläilemään sukulaisiin, edellisestä tapaamisesta onkin jo aikaa. Juodaan kahvit ja jutellaan mukavia, kerrataan suvun kuulumisia. Lähtiessään täti kiittelee, että olipa kiva nähdä pitkästä aikaa. Tädille vastataan että juu.

Olisiko voinut sanoa, että kiva kun tulit meillä käymään?

Eukko on lähdössä matkoille jouluksi, pakkailee jo laukkuaan. Lähtötohinoissa haluaa vielä viedä naapurille joulumuistiaisen. Eukko käy koputtelemassa naapurin ulko-ovella, mutta kukaan ei ole kotona. Eukko päättää jättää muistiaisen siihen naapurin ovenpieleen. Näpyttelee vielä matkaltaan naapuriin tekstiviestin, että huomasittehan pikku lahjan, kävin tuomassa. Naapureista ei kuulu mitään, mutta matkoilta palattuaan eukko huomaa, että lahja on sentään otettu talteen.

Olisiko voinut kiittää?

Minä olen lopen kyllästynyt tällaiseen: ei sanota kenellekään mitään positiivista, ei kiitellä, ei kehuta. Ei sitten: olla möllötetään vaan hiljaa, ahdistutaan ja ollaan yksinäisiä ja epävarmoja. Murjotetaan sitten!

Taidan muuttaa jonnekin, missä ymmärretään, että positiivisuus ja kauniit sanat kasvavat, jos niitä kierrätetään. Jonnekin, missä on tajuttu, ettei toisen ilo ole minulta pois. Jonnekin, missä ei tarvitse tuntea itseään omituiseksi höpöttäjäksi yrittäessään kehua tai kiitellä. Jonnekin, missä ei tarvitse perustaa Facebookkiin ryhmää ylläpitämään tervehdyskulttuuria.

Tästä ei juurikaan bussitarina parane! Käykää lukemassa ja hankkimassa itsellenne hyvät perjantainaurut.