Kummityttöjen kortit sain matkaan, mutta ne muut jäivät pöydän kulmalle vailla tekstiä, ilman postimerkkiä.

Eipä niin, että kokisin ystävänpäivän jotenkin sellaiseksi juhlaksi, että olisi ylipäätään mitenkään välttämätöntä lähetellä kortteja. Mutta sattuupa nyt olemaan tilanne se, minulla on lähipiirissäni ihmisiä, joille olisi painavaa asiaa. Olisi kerrottava kuinka tärkeitä he ovat, kuinka paljon heistä välitän. Somaa olisi ollut tehdä se ystävänpäivän postikortilla.

Yhdelle heistä olisin kertonut, miten hän on ajatuksissani päivittäin. On, vaikka siltä ei vaikuta: ei kuulu minusta mitään, en soitettua saa enkä tekstiviestejä lähettele. Mutta paikka sydämessä on ja pysyy. Ja odotan kovasti hetkeä, jolloin taas istumme kahvikuppien äärellä. Parannamme maailmaa niin kiihkeästi, että kahvi jäähtyy kupin pohjalle ja uutta, kuumaa juomaa kaadetaan mukiin aina samojen sanojen saattelemana.

Yhteen korttiin olisin yrittänyt kirjoittaa voimauttavia sanoja.  Sellaisia, jotka edes pienen hetken tuntuisivat tyynnyttäviltä, kun elämä ympärillä viskoo liian korkeita aaltoja. Sillä vaikka hän tuntisi olevansa myrskyssään yksin, rannalla ollaan valmiina soutuveneen, köyden ja lämpimien huopien kanssa.

Jollekin olisin tunnustanut ikäväni. Muutamaa kiittänyt avusta oman itseni säilyttämisessä.

Koska kortit jäivät merkittä ja tekstittä, teen tämän näin: kiitos ystävät, että olette! Olette arvokkainta, mitä on!