Vietin vuoden pari ensimmäistä viikkoa Kuubassa. Matka oli totaalisen rentouttava, en edes muista milloin viimeksi olen saanut itseni niin täydellisen irti työasioista ja arjen pyörteistä.

Kuuba kuuluu niihin matkakohteisiin, jotka ovat varastaneet itselleen pienen sopen sisältäni, ryömineet ihoni alle lupaa kysymättä. Miellyttäviä, ilahduttavia ja palaamisen arvoisia paikkoja maailmassa olisi vaikka kuinka, mutta tuossa Karibianmeren saaressa on jotain, jonka tunnen omakseni.

On hirvittävän vaikeaa määritellä mitä se jotain on.  Ehkä se on se lämpimän kostea ilmasto, joka saa lihakseni rentoutumaan ja hiukseni kummallisille kiharoille. Vai olisiko syy taivaalla köllöttävän auringon ja säteilevien ihmisten?

Tai kenties juju on siinä, että Kuuba on maa täynnä ristiriitoja. Se näyttäytyy ensin yhtenä, mutta onkin toista ja palaa taas pian ensivaikutelmaansa.

Pidän siitä miltä pääkaupunki Havanna näyttää. Se on rähjäinen, likainen ja huonokuntoinen kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan hienompia rakennuksia. Rapistuneet pastellinsävyiset maalikerrokset, ruosteiset takorautakaiteet ja vinksallaan olevat muurit graffiteineen ovat visuaalisesti minun silmiini kauniita elementtejä. Ja kun kaiken tämän keskellä pörräävät 1950-luvulta peräisin olevat autot ja kadut kuhisevat elämää, olen myyty.

Rähjäromantiikassa on myös kääntöpuolensa. Yhdestä kerrostalosta puuttuu naapuritontin puoleinen ulkoseinä. Toisen rakennuksen katolle on tehty lisähuoneita aaltopellistä.  Voi vain aavistella, että vaikkapa toimiva kunnallistekniikka ei välttämättä kuulu jokaisen havannalaisen arkeen.  Vanhat autot levittävät ympärilleen aikamoista katkua. Ja ihmisjoukossa on aina joku, joka toivoo pääsevänsä osalliseksi turistipesoistasi.

Maassa mennään rennolla mañana-meiningillä. Asenteessa olisi jotain opittavaa meille pipoin liian kireälle vetäneille suomalaisille. Asiat kyllä järjestyvät, tavalla tai toisella, eivät useinkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta hoituvat kyllä. Aikataulut joustavat - jopa ärsyttävyyteen saakka. Rentouden kolikon toiselta puolelta löytyy jäykkä, suomalaisen silmiin neuvostoliittomeininkiä muistuttava järjestelmä, alati muuttuvia käytäntöjä ja työtään motivaatiotta tekeviä ihmisiä. Jokainen päivä tuo uudet tuulensa: eilen taksista loppui bensa kesken matkan, tänään puhelinoperaattori ei toimi, huomenna ravintolasta ei saa kanaa…

Minun Kuubani kummastuttaa, hämmentää ja ihmetyttää. Ja samalla se soi ja tanssii. Ja miten se soikaan ja tanssiikaan! Sen muusikot hämmästyttävät taituruudellaan, sen rytmit sieppaavat sielun. Se tanssittaa hymyn huulille ja hien iholle. Se elää ja hengittää musiikin ja liikkeen kautta.

Ihmekös tuo, että toivon palaavani maahan vielä uudelleen.