maanantai, 12. syyskuu 2011

Muuttopuuhissa

Himmun huone on päättänyt laittaa hynttyynsä yhteen Huoneen nurkka -blogin kanssa ja löytyy tätä nykyä täältä: http://himmunhuone.blogspot.com/

Tervetuloa vierailulle!

maanantai, 14. helmikuu 2011

Sanoja ystäville

Totta kai siinä kävi niin, että ystävänpäiväkortit jäivät postittamatta.

Kummityttöjen kortit sain matkaan, mutta ne muut jäivät pöydän kulmalle vailla tekstiä, ilman postimerkkiä.
Eipä niin, että kokisin ystävänpäivän jotenkin sellaiseksi juhlaksi, että olisi ylipäätään mitenkään välttämätöntä lähetellä kortteja. Mutta sattuupa nyt olemaan tilanne se, minulla on lähipiirissäni ihmisiä, joille olisi painavaa asiaa. Olisi kerrottava kuinka tärkeitä he ovat, kuinka paljon heistä välitän. Somaa olisi ollut tehdä se ystävänpäivän postikortilla.
Yhdelle heistä olisin kertonut, miten hän on ajatuksissani päivittäin. On, vaikka siltä ei vaikuta: ei kuulu minusta mitään, en soitettua saa enkä tekstiviestejä lähettele. Mutta paikka sydämessä on ja pysyy. Ja odotan kovasti hetkeä, jolloin taas istumme kahvikuppien äärellä. Parannamme maailmaa niin kiihkeästi, että kahvi jäähtyy kupin pohjalle ja uutta, kuumaa juomaa kaadetaan mukiin aina samojen sanojen saattelemana.
Yhteen korttiin olisin yrittänyt kirjoittaa voimauttavia sanoja.  Sellaisia, jotka edes pienen hetken tuntuisivat tyynnyttäviltä, kun elämä ympärillä viskoo liian korkeita aaltoja. Sillä vaikka hän tuntisi olevansa myrskyssään yksin, rannalla ollaan valmiina soutuveneen, köyden ja lämpimien huopien kanssa.
Jollekin olisin tunnustanut ikäväni. Muutamaa kiittänyt avusta oman itseni säilyttämisessä.
Koska kortit jäivät merkittä ja tekstittä, teen tämän näin: kiitos ystävät, että olette! Olette arvokkainta, mitä on!

lauantai, 29. tammikuu 2011

Quiero bailar la salsa

Kuubaan minut vei tällä kertaa salsa.

Matkan ohjelmaan kuului kuuden päivän tanssikurssi, jolla tanssittiin pääasiassa salsaa, mutta hieman hötkyiltiin muun muassa chachan, rumban ja reggaetoninkin tahdissa.

Kurssia oli päivässä kolmisen tuntia ja lähes joka ilta lähdimme vielä jonnekin tanssahtelemaan. Pari yksityistuntiakin tuli otettua, ja niillä ratkottua itselle tyypillisiä virheitä.

Olipas kertakaikkisen mukavaa päästä tanssimaan. Kurssilla oli parin pääopettajan lisäksi paikallista porukkaa niin, että tanssimme koko ajan kuubalaisten kanssa. Opettajamme ja parimme olivat ihastuttavia: naiset viehkeitä, miehet salsakukkoja ja tosi eteviä tanssijoita (lähes) kaikki. Mikäs siinä oli tanssiessa, kun suurin osa miehistä oli aivan loistavia viejiä. Iloa, iloa! Vaikka ei homma pelkkää riemua ollut, sen verran haastavia kuvioita kurssilla käytiin läpi, että omat taidot ja aivokapasiteetti olivat väliin aika kovilla. Mutta hyvä niin, haasteita pitää olla!

Aika lailla tönkkösuolatuksi muikuksihan sitä itsenä tunsi koko ikänsä tanssineiden sulokkaiden kuubattarien rinnalla. Mutta ehkä siihen omaan askeleeseenkin alkoi tulla jo pehmeyttä ja kylkiin liikettä.

Täällä kotimaassa salsaharrastuksen ylläpitäminen on haasteellista. Asuinpaikkakunnallani sitä ei pääse tanssimaan oikeastaan lainkaan. Onneksi on sentään työväenopiston bailatino, perjantai-iltojeni riemu!  Parisalsatunneille voisi lähteä johonkin isompaan kaupunkiin, mutta se on käytännössä aika turhauttavaa. Matkaa kertyy vähintään tunti suuntaansa. Perillä pääsee ilman omaa paria tanssimaan vain noin puolet tunnin kestosta, miehiä kun on pääsääntöisesti mukana niin vähän, että naiset tanssivat joka toisen vaihdon ilman paria.  

Lattareita kuitenkin haluan tanssia ja siinä hommassa kehittyä, joten jotain olisi keksittävä. Ainakin yksi viikonloppukurssi on jo kalenteriin tälle keväälle merkittynä, jee jee. Ja hei! Kaikki lattareista kiinnostuneet, paria vailla olevat miehet: saa ilmoittautua!  

sunnuntai, 23. tammikuu 2011

Oi Kuubani!

Vietin vuoden pari ensimmäistä viikkoa Kuubassa. Matka oli totaalisen rentouttava, en edes muista milloin viimeksi olen saanut itseni niin täydellisen irti työasioista ja arjen pyörteistä.

Kuuba kuuluu niihin matkakohteisiin, jotka ovat varastaneet itselleen pienen sopen sisältäni, ryömineet ihoni alle lupaa kysymättä. Miellyttäviä, ilahduttavia ja palaamisen arvoisia paikkoja maailmassa olisi vaikka kuinka, mutta tuossa Karibianmeren saaressa on jotain, jonka tunnen omakseni.

On hirvittävän vaikeaa määritellä mitä se jotain on.  Ehkä se on se lämpimän kostea ilmasto, joka saa lihakseni rentoutumaan ja hiukseni kummallisille kiharoille. Vai olisiko syy taivaalla köllöttävän auringon ja säteilevien ihmisten?

Tai kenties juju on siinä, että Kuuba on maa täynnä ristiriitoja. Se näyttäytyy ensin yhtenä, mutta onkin toista ja palaa taas pian ensivaikutelmaansa.

Pidän siitä miltä pääkaupunki Havanna näyttää. Se on rähjäinen, likainen ja huonokuntoinen kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan hienompia rakennuksia. Rapistuneet pastellinsävyiset maalikerrokset, ruosteiset takorautakaiteet ja vinksallaan olevat muurit graffiteineen ovat visuaalisesti minun silmiini kauniita elementtejä. Ja kun kaiken tämän keskellä pörräävät 1950-luvulta peräisin olevat autot ja kadut kuhisevat elämää, olen myyty.

Rähjäromantiikassa on myös kääntöpuolensa. Yhdestä kerrostalosta puuttuu naapuritontin puoleinen ulkoseinä. Toisen rakennuksen katolle on tehty lisähuoneita aaltopellistä.  Voi vain aavistella, että vaikkapa toimiva kunnallistekniikka ei välttämättä kuulu jokaisen havannalaisen arkeen.  Vanhat autot levittävät ympärilleen aikamoista katkua. Ja ihmisjoukossa on aina joku, joka toivoo pääsevänsä osalliseksi turistipesoistasi.

Maassa mennään rennolla mañana-meiningillä. Asenteessa olisi jotain opittavaa meille pipoin liian kireälle vetäneille suomalaisille. Asiat kyllä järjestyvät, tavalla tai toisella, eivät useinkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta hoituvat kyllä. Aikataulut joustavat - jopa ärsyttävyyteen saakka. Rentouden kolikon toiselta puolelta löytyy jäykkä, suomalaisen silmiin neuvostoliittomeininkiä muistuttava järjestelmä, alati muuttuvia käytäntöjä ja työtään motivaatiotta tekeviä ihmisiä. Jokainen päivä tuo uudet tuulensa: eilen taksista loppui bensa kesken matkan, tänään puhelinoperaattori ei toimi, huomenna ravintolasta ei saa kanaa…

Minun Kuubani kummastuttaa, hämmentää ja ihmetyttää. Ja samalla se soi ja tanssii. Ja miten se soikaan ja tanssiikaan! Sen muusikot hämmästyttävät taituruudellaan, sen rytmit sieppaavat sielun. Se tanssittaa hymyn huulille ja hien iholle. Se elää ja hengittää musiikin ja liikkeen kautta.

Ihmekös tuo, että toivon palaavani maahan vielä uudelleen.

torstai, 16. joulukuu 2010

Pirunpuntari

Ajatus heittelee. Todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat. Arjessa ei ole enää järkeä, järjettömyyksissä kyllä.

Miltä tuntuu, kun oma mieli repeilee? Miten olla, kun oma ja muiden todellisuus eivät enää kohtaakaan? Miten elää ihmisen kanssa, joka ei ole enää sama ja tuttu? Voiko oman järkensä säilyttää muistisairaan rinnalla?

Kansallisteatterin Pirunpuntari kiertelee näiden kysymysten äärellä. Pirunpuntari on kertomus avioparista, jonka keskinäinen suhde muistisairauden myötä muuttuu miehestä ja vaimosta potilaaksi ja omaishoitajaksi. Esitykset Omapohjassa ovat jo päättyneet, mutta keväällä Pirunpuntari lähtee kiertueelle teatterin seinien ulkopuolelle.

Pirkko Jaakolan teksti on kiehtovaa, sen rytmi tempaa katsojan penkissään etunojaan, höristämään korviaan, imemään joka sanan itseensä. Jaakolan tapa leikitellä tekstillä ja pyöritellä sana-assosiaatioita on enemmän kuin kotonaan muistisairauden kuvailussa.

Juha Variksen ja Katja Joutsijoen näyttelijätyö ansaitsee kiitoksen. Varsinkin Varis tulkitsee hämmentynyttä ja sairautensa kanssa kamppailevaa miestä koskettavasti.

Kuva: Suomen kansallisteatteri